Lauantaina muutettiin pieneen maalaiskylään Vaasasta.
Ihana paikka, ihanat ihmiset. Aivan erimoista meininkiä ku nämä perusvittuuntuneet vaasalaiset. Itsehän olen syntynyt ja aina asunut Vaasassa. Aina myös halunnut pienempään paikkaan asumaan. Mieluiten maalle.
Nyt tosiaan asuinpaikkana maalaismaisemat, joista ei ole aivan tajuttoman pitkä matka esim Vaasaan tai Seinäjoelle.
Ensimmäinen viikko uudessa kodissa kahden "kämppäkaverin" (miehen ja koiran) kanssa on sujunut tosi hyvin - ja nopeasti.
Tyttären kanssa käytiin hoitamassa viimeiset asiat kuntoon Vaasassa eilen. Oltiin yö mun isäni luona ja tänään tultiin takaisin uuteen kotiin. Oli ihana päästä kotiin. Se on aina vissiin hyvä merkki?
Oli kuitenkin kiva nähdä isää ja isän vaimoa, isosiskoa ja hänen perhettään ja pikkuveljeä.
Tänään kuitenkin kotiin päästyä iski joku alakulo. On jotenkin tosi paha olla. Itkettää aivan ilman mitään sen kummempaa syytä. Kai tämä jonkin asteista koti-ikävää sitten on? Tätä kuitenkin osasi odottaa tulevaksi. Itse Vaasaa ei ole ikävä, mutta sukulaiset ja kaikki läheisimmät ihmiset tietenkin jäivät synnyinkaupunkiin.
Alle 1h matka tästä kotikulmille on. Lähes aina voi mennä käymään, jos siltä tuntuu.
Rakastan kuitenkin uutta kotikylääni, ihanaa ukkoani, ukon ..meidän(?) koiraa ja olen myös tullut tosi läheiseksi ukon äidin kanssa. Myös ukon parhaan kaverin vaimo on hyvä ystäväni. Ihminen, jonka kanssa voi puhua aivan mistä tahansa.
Nyt on ikävä. Odotettu ikävä. Tämä helpottaa kyllä, koska täällä kaikki on hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti